Mä en jaksa perään vinkua

Nähnyt, luettu, katsottu, paikalla.

Ei siltikään vastausta kysymykseen.

"Hei, mitä sulle kuuluu? Pitäskö nähä pitkästä aikaa?"
Ja vastausta ei kuulu. Joskus jopa ihmiset sivuuttaa koko viestin, eikä edes katso.
Mua niin ärsyttää tää some. Aina ollaan luurit kädessä, muttei voida vastata. Laitoin joku kuukausi sitten viestiä eräästä koirasta, josta luovuttiin allergian takia. Myyjä ei ole vielä tänä päivänäkään katsonut, saati laittanut viestiä takaisin, vaikka tiedän, että hän on sen saanut. Ei edes että koira on saanut jo uuden kodin, kiitos mielenkiinnosta.
Mitä ihmiset tekee oikein puhelimillaan 24/7, jos kuitenkaan ei olla muiden kanssa vuorovaikutuksessa? Mä oon vielä sen verran vanhanaikanen, että soittelen aika paljon. Toki laitan viestejä enemmän, mutta ne puhelut on jotain niin parhautta. Toiseen saa oikeesti ees jonkun näkösen yhteyden. Mä voin kuulla jos toinen nauraa ja on aidosti iloinen. Toinen juttu se on esimerkiks whatsuppissa, kerron jotain ja takas tulee pelkkiä hymiöitä. Paljopa ne hymiöt lämmittää loppupeleissä.
Puhelimessa jutellessa on pakko olla edes vähän aito. Kyllähän mäki saatan laittaa naama peruslukemilla kasan nauruhymiöitä ja kirjottaa vaikka perään vielä hahhah.
Oon tehny sopimuksen itteni kanssa, että jos joku ei vastaa, en ala laittamaan toista viestiä perään(pois luettuna läheiset ystävät ja perheenjäsenet). Mua ei innosta kysyä uudestaan ja uudestaan.
Samaan kastiin kuuluu nää "ois kyllä kiva tehä jotain pitkästä aikaa, mut nyt en kyllä kerkee, ilmottelen kunhan joudan näkee". En vaan jaksa olla enää se, joka ylläpitää sitä vähästäkin kaverisuhdetta yllä. Miks mun pitäis aina olla se, joka pitää yhteyttä? Ei ei ja ei. Mä en jaksa vinkua ihmisten perään. Mulla on ne tärkeimmät ihmiset ympärillä, joiden kanssa yhteistä aikaa vaikka väkisin järkätään. Mun eikä kyllä kenenkään muunkaan tarvii kuluttaa energiaa sellaisiin ihmisiin, joita ei kiinnosta pitää yhteyttä.
Some maailma on luonnu meille helpon tavan olla tavoiteltavissa ja tavoittamattomissa.

Ikäkriisi silmänympärysvoiteesta

Syksyllä mun ikämittari tärähtää 23 vuoteen. Aloitin pari päivää sitten silmänympärysvoiteen käytön. Tosin kolme vuotta myöhässä, sehän pitäis alottaa jo kakskymppisenä! Ne pari päivää on aiheuttanut mun sisällä kauheeta vuoristorataa. Mä täytän kakskytkolme pian, apua. Musta tuntuu, etten oo elämässä saavuttanut mitään. Oon viettänyt mun mielestä mun "parhaat vuodet" töitä tehden ja opiskellen, mutta jos tilastoihin on uskomista niin parhaimmat vuodet alkaa vanhempana. 

Kyllähän mä teini-iällä rellestin ja kävin reissuissa niin usein kuin vaan töitä ja koululta ehdin. Mutta, koko sen ajan, 16vuotiaasta asti, oon tehnyt töitä ja yrittänyt edetä vaan uralla. 

Nää reilu kuus vuotta työelämässä on saanut mut nousemaan ylemmäks työelämässä. Tiskarista kokiksi ja nyt ensivuoden alusta kokista esimieheksi. Mulla on kohta kaks ammattia työtakin taskussa, kokemusta lukiosta, kokemusta henkilökohtaisena avustajana toimimisesta ja viimeisimpänä kokemuksta kosmetiikan myymisestä. Paljon hyviä saavutuksia, mut silti tuntuu, että jotain puuttuu. Multa puuttuu kokemuksia ja elämän eläminen. Oon elänyt vaan työelämän sykkeessä ja tehnyt mua itseä varten kokemuksia vain silloin, kun töistä on vapaata. 

En tiedä, saako kukaan tästä tekstistä selkoa, mutta oon vaan niin sekasin siitä, että oon kohta 23vuotias. Haluan tänä kesänä hypätä benjihypyn, yöpyä teltassa luonnonkeskellä, käydä festareilla, valvoa koko yön ulkona juoden lempi kuohuvaa ja kömpiä auringon noustessa vuoteeseen. Haluan paljuilla, käydä luontopoluilla ja muissa nähtävyyksissä. Haluan nähdä mun ystäviä, joiden kanssa ei olla nähty vuosiin, vain sen takia, koska aina on töitä, muita menoja tai välimatka on liian pitkä. Tänä kesänä on aika keskittyä kokemuksiin, joita voi vanhana(ja miksei nuorempanakin) sitten muistella. En halua kertoa lapsenlapsilleni(jos joskus lapsia sattuu edes siunaantumaan), että minä vietin nuoruuteni töitä tehden. Haluan kerto niille kokemuksista, kuinka hyppäsin benjihypyn. Haluan kertoa yöstä, jolloin nukuin teltassa luonnonhelmassa ja pelkäsin kuollakseni luonnoneläimiä. Haluan kertoa siitä, kuinka tulin ötököiden syödyksi, kun vietin koko yön hiprakassa kauniissa kesäyössä. Haluan kertoa, kuinka hyvä joku bändi oli ja mikä fiilis festareilla vallitsi, ja kuinka tuli tanssittua ja hypittyä jalat rakoille asti.

Tää kesä on mun elämisen kesä. Sain (ehkä) jo Teemun suostumaan mun ja Mimin kanssa reppureissaamaan kahdeksi viikoksi, vailla päämäärää. Otetaan auto alle, teltta messiin ja mennään sinne, minne milloinkin sattuu huvittamaan Suomen rajojen sisäpuolella. Ja jos mun oma rakas kotihiiri ei innostukkaan, niin ainahan mä voin yksin lähteä!

Ja rehellisesti sanottuna mua ärsyttää ja vituttaa, että mun ikäset tekee töitä varmaan sinne 70vuotiaiksi asti, jolloin mun mielestä on jo toinen jalka haudassa, sairauksia ja varmasti myös liikuntarajoitteita. En mä halua ruveta elämään elämää vasta 70vuotiaana, kun mä voin tehdä sen nyt.

Enkä sano nyt, että 70vuotiaat ois nykypäivänä vanhoja, mutta mun mielestä kaikkien pitäis alkaa elämään sitä elämää nyt, eikä sitten kun "eläkkeellä on aikaa". Ei elämässä ole oikeeta aikaa ikinä, ei kukaan voi edes tietää elääkö sinne 70vuotiaaksi. Mitäs sitten jos joudut pyörätuoliin 40vuotiaana. Kyllä se rajoittaa elämää ja sen elämistä. Järjestäkää sitä aikaa ja nähkää elämää, paikkoja ja sukulaisia! 

Extempore reissut on mulle ollut henkilökohtasesti niitä kaikista parhaimpia. Päätä aamuvuoron jälkeen, että tänään mä nään jotain tuttua, jota en oo pitkään aikaan nähnyt. Suunnittele vapaa päivälle jokin kiva minireissu.

Aamen, mä oon nyt puhunut.

Kesäneiti

Kuvat kertoo varmasti enemmän kuin tuhat sanaa. Mimi nauttii kesästä ja siitä, kun saa vapaana juosta nurmikolla rallia. Vauhti on aivan mahdottoman kova, kun tassut pitää maassa eikä tarvitse täristä kylmästä. Mimi on saanut juosta vapaasti Teemun lapsuuden kodissa maalla, mutta täällä kaupungissa ei uskalleta pitää irti. Vaikka Mimi totteleekin luokse tuloa, on kaupungissa niin paljon autoja ja vaarallisia paikkoja, ettei olla uskallettu päästää vapaaksi. 

Mimi tuli alkuviikosta ekan kerran kunnolla saunaan meidän kanssa. Ennen tätä kertaa on käynyt sylissä vähän aikaa lämmittelemässä. Pesupäivän yhteydessä otettiin neiti mukaan lauteille ja pisti heti pitkäkseen. Nautti selvästikin lämpimästä, sillä kun olin rupeamassa pesemään, Mimi livahti oven alta takaisin saunan lämpöön, voi hassua. Käytiin sitten vielä toinen pätkä lämmittelemässä. Mimi oli ylälauteilla silmät kiinni masulleen.