Syksyllä mun ikämittari tärähtää 23 vuoteen. Aloitin pari päivää sitten silmänympärysvoiteen käytön. Tosin kolme vuotta myöhässä, sehän pitäis alottaa jo kakskymppisenä! Ne pari päivää on aiheuttanut mun sisällä kauheeta vuoristorataa. Mä täytän kakskytkolme pian, apua. Musta tuntuu, etten oo elämässä saavuttanut mitään. Oon viettänyt mun mielestä mun "parhaat vuodet" töitä tehden ja opiskellen, mutta jos tilastoihin on uskomista niin parhaimmat vuodet alkaa vanhempana.
Kyllähän mä teini-iällä rellestin ja kävin reissuissa niin usein kuin vaan töitä ja koululta ehdin. Mutta, koko sen ajan, 16vuotiaasta asti, oon tehnyt töitä ja yrittänyt edetä vaan uralla.
Nää reilu kuus vuotta työelämässä on saanut mut nousemaan ylemmäks työelämässä. Tiskarista kokiksi ja nyt ensivuoden alusta kokista esimieheksi. Mulla on kohta kaks ammattia työtakin taskussa, kokemusta lukiosta, kokemusta henkilökohtaisena avustajana toimimisesta ja viimeisimpänä kokemuksta kosmetiikan myymisestä. Paljon hyviä saavutuksia, mut silti tuntuu, että jotain puuttuu. Multa puuttuu kokemuksia ja elämän eläminen. Oon elänyt vaan työelämän sykkeessä ja tehnyt mua itseä varten kokemuksia vain silloin, kun töistä on vapaata.
En tiedä, saako kukaan tästä tekstistä selkoa, mutta oon vaan niin sekasin siitä, että oon kohta 23vuotias. Haluan tänä kesänä hypätä benjihypyn, yöpyä teltassa luonnonkeskellä, käydä festareilla, valvoa koko yön ulkona juoden lempi kuohuvaa ja kömpiä auringon noustessa vuoteeseen. Haluan paljuilla, käydä luontopoluilla ja muissa nähtävyyksissä. Haluan nähdä mun ystäviä, joiden kanssa ei olla nähty vuosiin, vain sen takia, koska aina on töitä, muita menoja tai välimatka on liian pitkä. Tänä kesänä on aika keskittyä kokemuksiin, joita voi vanhana(ja miksei nuorempanakin) sitten muistella. En halua kertoa lapsenlapsilleni(jos joskus lapsia sattuu edes siunaantumaan), että minä vietin nuoruuteni töitä tehden. Haluan kerto niille kokemuksista, kuinka hyppäsin benjihypyn. Haluan kertoa yöstä, jolloin nukuin teltassa luonnonhelmassa ja pelkäsin kuollakseni luonnoneläimiä. Haluan kertoa siitä, kuinka tulin ötököiden syödyksi, kun vietin koko yön hiprakassa kauniissa kesäyössä. Haluan kertoa, kuinka hyvä joku bändi oli ja mikä fiilis festareilla vallitsi, ja kuinka tuli tanssittua ja hypittyä jalat rakoille asti.
Tää kesä on mun elämisen kesä. Sain (ehkä) jo Teemun suostumaan mun ja Mimin kanssa reppureissaamaan kahdeksi viikoksi, vailla päämäärää. Otetaan auto alle, teltta messiin ja mennään sinne, minne milloinkin sattuu huvittamaan Suomen rajojen sisäpuolella. Ja jos mun oma rakas kotihiiri ei innostukkaan, niin ainahan mä voin yksin lähteä!
Ja rehellisesti sanottuna mua ärsyttää ja vituttaa, että mun ikäset tekee töitä varmaan sinne 70vuotiaiksi asti, jolloin mun mielestä on jo toinen jalka haudassa, sairauksia ja varmasti myös liikuntarajoitteita. En mä halua ruveta elämään elämää vasta 70vuotiaana, kun mä voin tehdä sen nyt.
Enkä sano nyt, että 70vuotiaat ois nykypäivänä vanhoja, mutta mun mielestä kaikkien pitäis alkaa elämään sitä elämää nyt, eikä sitten kun "eläkkeellä on aikaa". Ei elämässä ole oikeeta aikaa ikinä, ei kukaan voi edes tietää elääkö sinne 70vuotiaaksi. Mitäs sitten jos joudut pyörätuoliin 40vuotiaana. Kyllä se rajoittaa elämää ja sen elämistä. Järjestäkää sitä aikaa ja nähkää elämää, paikkoja ja sukulaisia!
Extempore reissut on mulle ollut henkilökohtasesti niitä kaikista parhaimpia. Päätä aamuvuoron jälkeen, että tänään mä nään jotain tuttua, jota en oo pitkään aikaan nähnyt. Suunnittele vapaa päivälle jokin kiva minireissu.
Aamen, mä oon nyt puhunut.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti