Kuuden vuoden haave toteutui

Jee ihanaa, mulla on vihdoin ripsienpidennykset! Noin kuus vuotta oon haaveillu niistä. Pahin jarruttaja on ollut allergiat, ja pelko siitä tuleeko reaktiota liimasta. Toisena sit raha. Miten riittää huoltoihin varat vähintään kerran kuukaudessa. Nyt oli sit korkee aika ottaa nämä. 

Kävin Tampereella C you studiossa Hennan käsittelyssä. Firman nettisivuille pääset TÄSTÄ. Henna on vasta avannut oman liikkeen, ja ripsistä saa nyt -20% ja huolloista -10%. Tämä ei oo sit mikään maksettu mainos, vaan perustuu ihan omaan kokemukseen. Kun olin varannut ajan, mulle soitettiin seuraavana päivänä, että haluanko tulla tuonne uuteen paikkaan, ja tietysti se kävi koska alennus oli huima! Sisustus oli kaunis ja tunnelmallinen. Oli hieman hämärää, mutta silti todella lämmin tunnelma. Henna jutteli ripsiä laittaessa, mutta antoi myös "vaan olla" ja rentoutua. En voi muuta, kun vain suositella paikkaa.

Otin klassiset ripset, mutta aion kokeilla volyymiripsiäkin jossain vaiheessa. Klassisessa omaan ripseen liimataan yksi kuitu, ja volyymissä useampi per oma ripsi. Lisäksi otin timantit. Käytössä nämä on ollut hyvät. Sopii myös kokille, kunhan välttelen höyryjä, ettei liima haurastu. Hyvin oon pärjännyt neljä päivää. Ainut huono asia, minkä oon huomannut niin on Mimin harjaus. Mimistä lähtee harjatessa sitä karvaa, ja ne ohuet karvat tarttuu joka paikkaan, myös ripsiin. Sitä on sit kiva metsästää sieltä ripsestä, hyvä kun näkee koko karvaa. Mutta niin ne karvat tarttuivat ihan omiinkin ripsiin.

Yhtenä aamuna oon vaan meinannut ruveta hieromaan silmiä, joka on saavutus multa! Nää ei tunnu oikeestaan miltään, ihan kun omilla ripsillä huitelis menemään. Kun katson ylöspäin, tuntuu ripsen päät luomessa. Mä kyl tykkään näistä ihan älyttömästi!

Näillä räpsyttimillä on hyvä alottaa parin viikon loma!

Sittenkin jees

Kohta on viikko mennyt mun synttäreistä, ja elämä on sen jälkeen ollut oikeen jees. Olo ei tunnu enää yhtään vanhalta tai muutenkaan vanheneminen ei tunnu pahalta. Vanheneehan ne kaikki muutkin. Viikon sisällä oon nähnyt mun kahta ensimmäistä Tampereen kaveria. Toisen kanssa kilisteltiin viinilasillisilla mun synttäreitä, ja tuntui hyvältä, kun sai kunnolla purkaa pään sisällä myllertäviä asioita. Kun taas toisen kanssa, katsottiin Vain elämää-ohjelmaa ja itkettiin yhdessä Cheekin Jumala biisille. Oon onnellinen, että oon saanut tollasia kultakimpaleita mun elämään. Ollaan tunnettu aikalailla kaksi vuotta nyt kummankin kanssa, nähty säännöllisen epäsäännöllisesti, ja vasta nyt mulla on olo, että voin olla heidän kanssaan oma itseni ihan kunnolla.
Mulla oli ala- ja yläkoulussa aina tietty kaveriporukka. Sama jatkui, mutta vain eri ihmisillä lukioaikana. Tampereelle muuttaessa, mulla ei ollut täällä muitakuin Teemu. Täällä ollessa on ollut vaikeaa luoda kaveruussuhteita, kun ihmiset on niin erilaisia, kuin esimerkiksi Savossa. Lisäksi moni muukin pienemmältä paikkakunnalta muuttanut on sanonut, että isossa kaupungissa on vaikeampi saada kavereita.
Mulla on ollut aikuisiällä paljon vaikeampi luoda kaverisuhteita. Oon sen verran ujo, että se rajoittaa hieman, mutta yleensä pienen alkujännityksen jälkeen rupee juttu luistaa. Tässä aikuistumisen kynnyksellä(viimeset pari vuotta) oon miettinyt paljon millainen haluan olla, mikä on mun omaa tyyliä ja mitä haluan elämääni. Pikku hiljaa se on hahmottunut, ja niistä arvoista ja mielenkiinnon kohteista on muodostunut minä, joka nyt oon. Viimeset pari vuotta oon kasvanut henkisesti tosi paljon ja se on ollut aika rankkaa aikaa. On pitänyt hyväksyä menneisyys ja teini-iän hölmöilyt, että on pystynyt jatkamaan matkaa. Vaikka vielä en oo ihmisenä sellainen, kuin haluan olla, on mulla päämäärä, jota kohti kuljen koko ajan, ja tietysti Teemu tukee ja kannustaa mua siinä.
Aika lähellä kuitenkin ollaan ja oon tosi tyytyväinen itteeni. Kävin yks päivä sovittelemassa ja ostamassa uimapuvun, sovituskopissa ei tullut ahdistusta siitä, että kiloja on liikaa. Se shoppailureissu avas mun silmät, että oon täydellinen just tämmösenä, kun oon. Löysin maailman täydellisimmän uikkarin! En tuijotellut kokoja, että johonkin on mahduttava, vaan etsin vaan sopivaa ja parhaiten istuvaa koosta riippumatta. Kun sain päälleni hyvän koon, olin aivan myyty. Vaikka mulla oli vähän päällä, olin itsevarmepi kuin koskaan ennen. Esittelin kotona sen Teemulle, ja sen katseesta näki(niinkuin aina), että se oli tyytyväinen muhun. Teemun katseesta välitty se rakkaus ja turvallisuus mitä meidän välillä on. En malta oottaa, että pääsen käyttämään tätä uutta ihanuutta!

Ihanaa viikonlopun alkua kaikille! Hyväksykää itsenne just semmosina ku ootte! 

Mittarissa 23

Tänään on se päivä, kun aina pari viikkoa aikaisemmin tulee mieleen lapsuuden kaverisynttärit, joille ei saapunut yhtään vierasta. Asuttiin 20kilometrin päästä "kylältä", joten aina piti olla aikuisen kuskaamassa kavereita meille. Olin valmistellut äidin kanssa synttäriherkkuja viimesen päälle ja muutama kaveri oli tulossa vielä edellispäivänä synttäreille. Itse synttäripäivänä hurautin taksilla kotiin, yksin. Kukaan mun kutsumista vieraista ei päässyt paikalle juhlimaan mua. Muistan sen hetken, kun kerroin, että kukaan ei pääse paikalle ja sanoin sen olevan ok, vaikka pikkutytön kyynelkanavat olivat valmiina purkautumaan millä hetkellä hyvänsä. Ulos päin tyytyväinen synttärisankari aloitti yksin herkkujen syönnin. 

Eilen kirjoitin viimeisen kerran 22, kun ikää kysyttiin. Tänään mä oon 23 vuotias. Päivä on ollut aivan normaali verrattuna ei synttäripäiviin. Aamulla kello soi kahdeksalta, koiralle ruoka ja pihalle vienti. Pikameikkaus ja vähän ruokaa kurkusta alas. Koko aamun hereillä olo aika meni puhelimessa puhumiseen. Auto alle ja työvaatteet päälle. Kuuden ja puolen tunnin jälkeen kotiin, koira pihalle ja tiskaamaan. Appivanhemmat kävi pikakahvilla tuomassa lahjan(kiitos siitä). Sen jälkeen päivän kohokohta, eli lähdettiin mäkkäriin treffeille Teemun kanssa ja juhlistettiin siinä mun vanhenemista. Kotona telkkarista idolssia ja koiran kanssa leikkimistä. Samalla selaan facebookkiin tulleita onnitteluita ja vastaan kaikille erikseen kiitos. Varmaan eka kerta, kun kiitän kaikkia erikseen, outoa.

Oli ihanaa, kun mulla oli töitä tänään, ei tarvinnut miettiä koko synttäripäivää. Jotenkin tää tekee mut tosi surulliseks. Synttäripäivän pitäis olla ilon päivä, mutta mulla se ei ollut sitä tänä vuonna. Mua ei kiinnosta ollenkaan mun synttärit, koska ei ne oo enää "näin aikuisena" samallaisia kuin ennen. Sitä aina synttäripäivänä rupee miettimään mitä asioita on saavuttanut elämässä ja mitä on saavuttamatta. Ehkä ens synttäripäivänä keksin jotain kivaa ja järkkään itelleni kunnon synttärijuhlat. 

Eilen illalla pyörin pitkään sängyssä. Kello oli jo niin paljon, että oli  5.lokakuuta ja Teemu nukkui jo. Mimi rupesi haukkumaan eteisen suuntaan ja ei meinannut millään lopettaa. Käytiin sitten kiertämässä olohuone, eteinen ja keittiö Mimin kanssa, ettei siellä varmasti ole ketään. Mimi haisteli paikkoja, jota ei yleensä kotona ollessa tee ja muutenkin tuijotteli pitkälle ja pysähteli välillä kummallisesti. Mulla tuli tunne, että mummu oli käymässä ja toivottamassa mulle onnea. Yleensä pelkään mennä yksin pimeään(myös kotona sisällä), mutta nyt mua ei pelottanut.

Onneksi päivä vaihtuu reilun tunnin päästä ja pääsen "normaaliin" arkee. 

Voiko synttäripäivä tuntua turhalta ja surulliselta, jos tärkee ihminen ei oo onnittelemassa enää maan päällä?

Mimin ekat synttärijuhlat

Eilen vietettiin päivä etukäteen Mimin synttäreitä. Kutsuttiin mun sisko, sen lapsi ja mies, yläkerran vanharouva, joka käyttää välillä Mimin pihalla ja hänen lapsenlapsi ja Teemun porukat eli Mimin mummu ja ukki. (Jospa kukaan ei pidä mua outona ja hulluna.) Kukaan vieraista ei ollut ennen käyny koiran synttäreillä. Mimillä oli oma tonnikala kakku, jossa oli yksi kurkku, ja pieni pala pitsaa. Vieraille oli kahvia, mehua, mansikka pannacottaa kakun muodossa ja pikkupitsoja. Mimi sai lahjaksi luita, possunkorvan, keitettyä possunkylkeä. Tänä aamuna avattiin kasvattajalta tullut paketti, ja sieltä paljastui just passelin kokoinen harmaa tähti neule, luu ja kortti. Semmoista meillä ei ollutkaan, tuli tarpeeseen. Me ostettiin jo aikaisemmin Teemun kanssa sadepuku ja tietysti neiti saa vuosirokotuksen parin viikon kuluttua. Meillä oli tosi mukavat juhlat, ja Mimi selvästi tajus, että ne oli sen kemut. Mimi oli innoissaa koko parin tunnin ajan. Kiitos vieraille ja kiitos kaikista lahjoista mitä Mimi sai. 

ps. edellisessä postauksessa kerrottu, miten kaikki alkoi Mimin kanssa! Pääset postaukseen TÄSTÄ

Paljon onnea äitin ja isin yksvuotiaalle Mimille, maailman rakkaimmalle tutkimusmatkailijalle.

 

Mimi 1v, tästä kaikki alkoi

Reilu vuosi sitten koirakuume nousi ihan uusiin ulottuvuuksiin. Keskusteltiin asiasta Teemun kanssa ja mietittiin onko meistä vielä huolehtimaan pienestä koiran pennusta. Mietittiin tulevaisuutta ja sitä, kuinka koira on osa meidän elämää ainakin sen 10-15vuotta. Onko meillä on puitteet elättää koira, kasvattaa ja kouluttaa pienestä pallerosta sosiaalinen ja tottelevainen koira. Tiedettiin, että koira tulee olemaan bichon frise, koska ollaan kummatkin allergisia (muille)koirille. Rupesin laittelemaan viestejä vapaana olevista pennuista. Niistä ei kuulunut mitään moneen viikkoon, joten soitin juuri tulleeseen ilmoitukseen. Puhelimen toisesta päästä vastasi nainen, joka kertoi perusteellisesti koirastaan ja pennuista.Naisen positiivisuus ja elämän ilo saavutti luurin kautta myös minut. Sovittiin, että mennään katsomaan ja kokeilemaan tuleeko allergiaa seuraavalla viikolla. Malttamattomana odotin, samalla peläten pahinta, että jos me ei voidakkaan ottaa koiraa. 

Seuraavan viikon lopulla pakattiin laukkuja hotellia varten ja lähdettiin kohti Vantaata. Mistään muusta, kuin koirista meillä ei taidettu puhua koko viikkoon. Samalla takaraivossa oli pieni piru, joka pelotteli allergiasta. En välittänyt siitä pirusta, vaan uskoin, että meille on tarkoitettu juuri se koira. Vihdoin päästiin tapaamaan koiria. Sisälle astuessa, koti ja kasvattajat vaikuttivat juuri siltä, minkä käsityksen olin saanut puhelimessa. Ihana koti, välittävä tunnelma ja meidät toivotettiin tervetulleksi. Jos tiedätte sen tunteen, kun jotkut asiat on vaan luotu toisilleen, niin tää oli just sitä. Tultiin tosi hyvin juttuun, ja tuntui kun oltais tunnettu aina.

Olin ihan myyty. Pennun olivat noin viikon ikäisiä, ja sain heti meidän tulevan koiranpennun käteen, ja se mahtui kämmeneen. Teemun kämmeneen mahtui Mimin sisko Lumi. Meille ei koko vierailun aikana tullut allergioita, joten varattiin pentu ja maksettiin varausmaksu samantien. Siitä alkoi 7viikon armoton odotus. Kuvassa Mimi ylempänä, ja Lumi alempana.

Noin seitsemän viikon kuluttua, koitti 23.marraskuuta 2016. Lähes tavalliseen tapaan lähdin töihin. Päivä erosi muista siten, että perhosia oli vatsassa ainakin tuhat, jollei ylikin ja tänään mä jäin viikon mittaiselle mammalomalle. Töissä tunnit tuntuivat ikuisuudelta, sitten kello löi 15.30 ja 15.35 olin jo matkalla hakemaan meidän tulevaa koiravauvaa. Olin koko matkan malttamaton, matka Vantaalle ei ole ikinä tuntunut niin pitkältä kuin nyt. Takana oli seitsemän viikkoa viime tapaamisesta, ja ikävä pientä oli valtava. Pennut olivat sinä aikana kasvaneet hurjasti. Sanoin Teemulle autossa, että entä jos Mimi ei näytä enää Mimiltä, entä jos en rakastakkaan sitä enää. Onneksi nuo huolet oli turhia. 

Vihdoin Vantaalla. Vihdoin nään meidän koiran. Vihdoin odotus palkitaan.

Ovelle meitä tuli häntä heiluen Pilvi(Mimin ja muiden pentujen äiti) ja Mimi(en muista oliko muita, koska olin jossain toisella planeetalla, ainakin tuntui siltä). Siinä vaiheessa rakkaus valtas mut ja olin varma, että tää on meille. Oon tuhannesti kiitollinen kasvattajille, kuinka hienoa työtä he oli tehneet ennenkuin me saatiin pentu meille. Pennut kasvatettiin rakkaudella ja heillä oli paras mahdollinen "lapsuudenkoti". Tulee ihan tippa linssii, koska oon niin onnellinen Mimistä. Nyt tuli kyllä kuvien kanssa niin piiiiitkä postaus, että Mimin synttäreistä tulee ihan oma postauksensa!