maanantai 2. lokakuuta 2017

Mimi 1v, tästä kaikki alkoi

Reilu vuosi sitten koirakuume nousi ihan uusiin ulottuvuuksiin. Keskusteltiin asiasta Teemun kanssa ja mietittiin onko meistä vielä huolehtimaan pienestä koiran pennusta. Mietittiin tulevaisuutta ja sitä, kuinka koira on osa meidän elämää ainakin sen 10-15vuotta. Onko meillä on puitteet elättää koira, kasvattaa ja kouluttaa pienestä pallerosta sosiaalinen ja tottelevainen koira. Tiedettiin, että koira tulee olemaan bichon frise, koska ollaan kummatkin allergisia (muille)koirille. Rupesin laittelemaan viestejä vapaana olevista pennuista. Niistä ei kuulunut mitään moneen viikkoon, joten soitin juuri tulleeseen ilmoitukseen. Puhelimen toisesta päästä vastasi nainen, joka kertoi perusteellisesti koirastaan ja pennuista.Naisen positiivisuus ja elämän ilo saavutti luurin kautta myös minut. Sovittiin, että mennään katsomaan ja kokeilemaan tuleeko allergiaa seuraavalla viikolla. Malttamattomana odotin, samalla peläten pahinta, että jos me ei voidakkaan ottaa koiraa. 
Seuraavan viikon lopulla pakattiin laukkuja hotellia varten ja lähdettiin kohti Vantaata. Mistään muusta, kuin koirista meillä ei taidettu puhua koko viikkoon. Samalla takaraivossa oli pieni piru, joka pelotteli allergiasta. En välittänyt siitä pirusta, vaan uskoin, että meille on tarkoitettu juuri se koira. Vihdoin päästiin tapaamaan koiria. Sisälle astuessa, koti ja kasvattajat vaikuttivat juuri siltä, minkä käsityksen olin saanut puhelimessa. Ihana koti, välittävä tunnelma ja meidät toivotettiin tervetulleksi. Jos tiedätte sen tunteen, kun jotkut asiat on vaan luotu toisilleen, niin tää oli just sitä. Tultiin tosi hyvin juttuun, ja tuntui kun oltais tunnettu aina.
Olin ihan myyty. Pennun olivat noin viikon ikäisiä, ja sain heti meidän tulevan koiranpennun käteen, ja se mahtui kämmeneen. Teemun kämmeneen mahtui Mimin sisko Lumi. Meille ei koko vierailun aikana tullut allergioita, joten varattiin pentu ja maksettiin varausmaksu samantien. Siitä alkoi 7viikon armoton odotus. Kuvassa Mimi ylempänä, ja Lumi alempana.



Noin seitsemän viikon kuluttua, koitti 23.marraskuuta 2016. Lähes tavalliseen tapaan lähdin töihin. Päivä erosi muista siten, että perhosia oli vatsassa ainakin tuhat, jollei ylikin ja tänään mä jäin viikon mittaiselle mammalomalle. Töissä tunnit tuntuivat ikuisuudelta, sitten kello löi 15.30 ja 15.35 olin jo matkalla hakemaan meidän tulevaa koiravauvaa. Olin koko matkan malttamaton, matka Vantaalle ei ole ikinä tuntunut niin pitkältä kuin nyt. Takana oli seitsemän viikkoa viime tapaamisesta, ja ikävä pientä oli valtava. Pennut olivat sinä aikana kasvaneet hurjasti. Sanoin Teemulle autossa, että entä jos Mimi ei näytä enää Mimiltä, entä jos en rakastakkaan sitä enää. Onneksi nuo huolet oli turhia. 
Vihdoin Vantaalla. Vihdoin nään meidän koiran. Vihdoin odotus palkitaan.
Ovelle meitä tuli häntä heiluen Pilvi(Mimin ja muiden pentujen äiti) ja Mimi(en muista oliko muita, koska olin jossain toisella planeetalla, ainakin tuntui siltä). Siinä vaiheessa rakkaus valtas mut ja olin varma, että tää on meille. Oon tuhannesti kiitollinen kasvattajille, kuinka hienoa työtä he oli tehneet ennenkuin me saatiin pentu meille. Pennut kasvatettiin rakkaudella ja heillä oli paras mahdollinen "lapsuudenkoti". Tulee ihan tippa linssii, koska oon niin onnellinen Mimistä. Nyt tuli kyllä kuvien kanssa niin piiiiitkä postaus, että Mimin synttäreistä tulee ihan oma postauksensa!



















Ei kommentteja:

Lähetä kommentti