Tänään on se päivä, kun aina pari viikkoa aikaisemmin tulee mieleen lapsuuden kaverisynttärit, joille ei saapunut yhtään vierasta. Asuttiin 20kilometrin päästä "kylältä", joten aina piti olla aikuisen kuskaamassa kavereita meille. Olin valmistellut äidin kanssa synttäriherkkuja viimesen päälle ja muutama kaveri oli tulossa vielä edellispäivänä synttäreille. Itse synttäripäivänä hurautin taksilla kotiin, yksin. Kukaan mun kutsumista vieraista ei päässyt paikalle juhlimaan mua. Muistan sen hetken, kun kerroin, että kukaan ei pääse paikalle ja sanoin sen olevan ok, vaikka pikkutytön kyynelkanavat olivat valmiina purkautumaan millä hetkellä hyvänsä. Ulos päin tyytyväinen synttärisankari aloitti yksin herkkujen syönnin.
Eilen kirjoitin viimeisen kerran 22, kun ikää kysyttiin. Tänään mä oon 23 vuotias. Päivä on ollut aivan normaali verrattuna ei synttäripäiviin. Aamulla kello soi kahdeksalta, koiralle ruoka ja pihalle vienti. Pikameikkaus ja vähän ruokaa kurkusta alas. Koko aamun hereillä olo aika meni puhelimessa puhumiseen. Auto alle ja työvaatteet päälle. Kuuden ja puolen tunnin jälkeen kotiin, koira pihalle ja tiskaamaan. Appivanhemmat kävi pikakahvilla tuomassa lahjan(kiitos siitä). Sen jälkeen päivän kohokohta, eli lähdettiin mäkkäriin treffeille Teemun kanssa ja juhlistettiin siinä mun vanhenemista. Kotona telkkarista idolssia ja koiran kanssa leikkimistä. Samalla selaan facebookkiin tulleita onnitteluita ja vastaan kaikille erikseen kiitos. Varmaan eka kerta, kun kiitän kaikkia erikseen, outoa.
Oli ihanaa, kun mulla oli töitä tänään, ei tarvinnut miettiä koko synttäripäivää. Jotenkin tää tekee mut tosi surulliseks. Synttäripäivän pitäis olla ilon päivä, mutta mulla se ei ollut sitä tänä vuonna. Mua ei kiinnosta ollenkaan mun synttärit, koska ei ne oo enää "näin aikuisena" samallaisia kuin ennen. Sitä aina synttäripäivänä rupee miettimään mitä asioita on saavuttanut elämässä ja mitä on saavuttamatta. Ehkä ens synttäripäivänä keksin jotain kivaa ja järkkään itelleni kunnon synttärijuhlat.
Eilen illalla pyörin pitkään sängyssä. Kello oli jo niin paljon, että oli 5.lokakuuta ja Teemu nukkui jo. Mimi rupesi haukkumaan eteisen suuntaan ja ei meinannut millään lopettaa. Käytiin sitten kiertämässä olohuone, eteinen ja keittiö Mimin kanssa, ettei siellä varmasti ole ketään. Mimi haisteli paikkoja, jota ei yleensä kotona ollessa tee ja muutenkin tuijotteli pitkälle ja pysähteli välillä kummallisesti. Mulla tuli tunne, että mummu oli käymässä ja toivottamassa mulle onnea. Yleensä pelkään mennä yksin pimeään(myös kotona sisällä), mutta nyt mua ei pelottanut.
Onneksi päivä vaihtuu reilun tunnin päästä ja pääsen "normaaliin" arkee.
Voiko synttäripäivä tuntua turhalta ja surulliselta, jos tärkee ihminen ei oo onnittelemassa enää maan päällä?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti