Viime viikolla sain kuulla, että mummullani on vain vähän elinaikaa jäljellä. Loppu viikko meni kuin sumussa, nukuin melkein kaksi päivää putkeen, kun en vain kyennyt nousemaan sängystä. Vaikka mummu oli ollut huonompana koko syksyn, tuli tieto saattohoidon aloittamisesta täysin puskista. Onneksi sain mahdollisuuden hyvästellä mummuni. Sain sanoa, että hän on rakas, paras mummu(tietysti toinen mummu myös) ja kiittää häntä. Vain yksi asia jäi harmittamaan. Mummu luki aina meille lapsenlapsille iltasadun pienenä, kun olimme siellä yötä. Oisin halunnut kuulla ne kaksi satua vielä kerran, ja kirjoittaa ne ylös, että olisi sitten pystynyt omille lapsille lukemaan niitä. Jos siis joskus sattuu siunaantumaan semmoisia. Täytyy kysyä, muistaako ukkini niitä satuja, että sais ne ylös.
Oon miettinyt nyt paljon kuoleman jälkeistä elämää, vanhuutta ja surua. Mulla on omat näkemykset mitä kuoleman jälkeen tapahtuu, enkä pelkää sitä. En haluaisi ajautua siihen tilanteeseen, että joutuisin vanhainkotiin moneksi vuodeksi, tai vuodepotilaaksi tai että en itse tajuaisi/voisi päättää omista asioistani. Sitä ei pysty tietämään, mitä vanhuus mulle sitten aikanaan tarkoittaa ja tokihan mun mielipide asiaan voi muuttua vuosien varrella, kun ikää tulee lisää.
Mummu oli mun ensimmäisen tosi läheinen, joka kuoli. Isomummot on molemmat kuolleet, mutta niiden kanssa olin pari kertaa vuodessa tekemisissä, joten ei ne niin läheisiksi tulleet, vaikka rakkaita olivatkin. Mummun kanssa soiteltiin melkein joka viikko, viimeisen melkein kahden vuoden aikana nähtiin noin viisi kertaa vuodessa ja sitä ennen asuttiin melkein naapureina ja nähtiin monta kertaa viikossa. Saan olla onnellinen, että sain elää yli 22vuotta kaikkien neljän isovanhempani ympäröimänä.
Mietin, että kirjoittaisin muistopuheen hautajaisiin. Mietin myös, miten pystyn puhumaan, kun kuitenkin itkua tulee kuin Niagaran putouksista. Pikkuhiljaa on alkanut helpottamaan suurin suru, kun tietää, että mummulla on nyt hyvä olla ilman kipuja. Suru saa olla läsnä elämässä, mutta suru ei saa viedä koko elämää.
Tämmöistä täällä meillä nyt. Mimi on onneksi niin eloisa tapaus, että päivät tuntuvat jo paljon helpommilta, kun sen kanssa touhuaa. Tiedän myös, että mummu halusi, että olen onnellinen, vaikka nyt surun määrä onkin valtava.
 |
| Kuva täältä. |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti