Viime syksystä asti oon ottanu koulun alkua, kuin kuuta nousevaa. Vihdoin se päivä koitti, kun koulu alkoi. Mun on tarkotus valmistua tän vuoden loppuun, mutta ensi kevääseen asti on aikaa, jos näyttää etten millään selviä. Toivottavasti joulukuussa/tammikuun alussa juhlitaan mun esimies erikoisammattitutkintoa. Käyn tosiaan tän oppisopimuksella, työn kuva muuttuu jossain välissä koulutusta tukevaksi ja lähiopetus päiviä on noin 15. Paljon tulee etätehtäviä ja verkko-opiskelua.
Mä jänniti tosi paljon mennä ekana päivänä kouluun, mutta kun lähdin kotoa, tuli vaan odottava ja mukava fiilis. Kysyin koulun pihassa tietä meidän luokkaan, ja hän jolta kysyin oli tulossa samaan ryhmään. Meidän luokka oli jo ensivaikutelmalta tosi mukava ja rento. Päästiin sitten kunnolla tutustumaan toisiin ja oon kyllä positiivisesti yllättynyt kuinka ihania ihmisiä siellä onkaan. Ryhmässä on kaikenikäisiä, eri elämän tilanteissa olevia ja Oli helppo mennä juttelemaan opiskelukavereille. Tauoilla mentiin porukoissa, eikä varmasti kukaan jäänyt yksin, tai tuntenut oloa ulkopuoliseksi. Opettajat oli mukavia ja kannusti meitä opiskelemaan, vaikka helpolla me ei päästäkkään. Rakastan jo nyt tuota koulua, ja mietinkin jo mitä lähtisin seuraavaksi opiskelemaan, hah!
Täytyy vielä kehua meidän ihanaa naapuria, joka huolehti Mimistä mun koulupäivän aikana kun Teemukin oli töissä. Paria kerrosta ylempänä asuaa eläkkeellä oleva, virkeä ja leskeksi kymmenisen vuotta sitten jäänyt rouva koiransa kanssa. Hän sanoi meille, että koiran voi tuoda hoitoon koska vain ja ulkoilutuksetkin onnistuu. Vein sitte avaimen naapurille, ja Mimi sai käydä pihalla ja leikkiä naapurin kanssa, kun me oltiin menossa. Ihanaa, että tänä päivänä on vielä olemassa nuin avuliaita ihmisiä. Aiotaan kyllä jatkossakin hyödyntää "lapsenvahtia". Naapuri rakastaa koiria, ja eläkkeellä ollessa tekemistä ei juurikaan ole. On kuulema piristys, kun saa ulkoiluttaa ja hoitaa Mimiä. Hänen oma koiransa on jo aika vanha, 11vuotias. Ollaan saatu sieltä koiran leluja, joita naapurin koira ei enää käytä. Ollaan usein myös käyty yhdessä koirien kanssa lenkillä. Käytiin pari päivää sitten lenkillä, ja oli kyllä mukavaa, kun koirat saivat temmeltää ja itsellä oli juttu seuraa.
Blogin hiljaiselo toivottavasti loppuu tähän. Mulla ei ole yksinkertasesti ollut voimia kirjoittaa nyt. Reilu viikko sitten laskettiin mummu haudan lepoon, ja siitä muutama päivä sain kuulla, että mun kaveri on kuollut. Juuri kun olin päässyt "toipumaan" pahimmasta surusta, tulee toinen suru-uutinen. Teini vuosina Markus oli mulle tuki ja turva, ihan niinkuin isoveli. Pystyttiin vuodattaa toisillemme ongelmat ja iloitsemaan ihanista asioista. Hengailtiin usein ja viestiteltiin sitä usemminkin. Markus autto mua elämässä eteenpäin ja koettiin monia asioita yhdessä. Monesti baari-illan jälkeen hän oli se, joka kantoi mut mun kolmannen kerroksen yksiöö, kun itse en jaksanut niitä kivuta. Katsoi perään, että pärjään ja toivotti hyvät yöt. Muutettuani Tampereelle, ei oltu enää niin paljon tekemisissä, mutta silti tuntuu, että jotain puuttuu. Jään kaipaamaan sinua, lepää rauhassa ystävä.
Henkisesti tää alkuvuos on syönyt mua paljon, mutta ehkä tää helpottaa, kun aikaa kuluu. Mun positiivisuusvuosi ei oo kovin hääppösesti lähtenyt käyntiin, mutta yritän joka päivä löytää niitä arjen pieniä asioita, jotka auttaa jaksamaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti