Joka ilta, kun olen rupeamassa nukkumaan, mummu tulee mieleen. Päivät ovat jo helpompia, enkä ajattele enää joka hetki häntä. Hautajaisiin asti, mummu oli mielessä melkein koko ajan. Oon käyny tänä vuonna varmaan jo jokaisen surun/menetyksen/ikävän muodot. Tuntuu epäreilulta ja väärältä, miksi juuri minun mummoni kuoli ja niin sydämellisen ihmisen täytyi lähteä niin varhain. Tunnen vihaa, miksei kuolemaan johtavaa syytä löytynyt aikaisemmin, vain viikko ennen poismenoa. Toisaalta olen helpottunut, ettei mummun tarvinnut odottaa/tietää, että kuolema tulee pian. Olen kiitollinen siitä, mitä mummu sai aikaan ja siitä, että antoi niin paljon hyvää. Tuntuu sydäntä raastavalta, kun rupeaa soittamaan kuulumisia, mutta tajuaa, ettei se ole enää mahdollista.
Seuraavana päivänä hautajaisita mentiin lähisuvun kanssa syömään mummulaan hautajaisista ylijääneet ruuat, oli outoa, ettei mummu ollut enää hääräämässä keittiössä. Ei sitä voi vieläkään käsittää, että joku niin rakas on pois, ikuisesti. Outoa, kun mummulasta lähtiessä mummu ei soittanut perään ja kysynyt päästiinkö perille ja miten matka meni. Tulevat kerrat mummulassa tulee varmasti olemaan vaikeita.
En tiedä, itkinkö hautajaisia ennen ja itse hautajaisissa niin paljon, ettei itkua enää vain tule, kun mietin mummua. Nyt poismeno on ainoastaan aiheuttanut surullista mieltä ja paljon erilaisia ajatuksia. Ehkä alitajunta on hyväksynyt hautajaisissa heitetyt hyvästit, muttei mieli pysy perässä ja käsittelee samoja aiheita aina vain uudelleen ja uudelleen. Onko ihmismielen niin vaikea päästää irti ja tajuta tapahtumat, vai tapahtuuko se kun asian on käsitellyt kokonaan? Milloin epäreiluista ajatuksista tulee kaipaavia? Milloin joka iltainen ajattelu loppuu ja ikävä helpottaa? Ikävä tuskin helpottaa koskaan, muuttaa varmasti vain muotoaan kaipuuksi. Ehkä saan käsiteltyä tämän surun ajan kanssa.
Onneksi mummu pysyy aina sydämessä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti